Aika - oma itseni eilen, minä nyt tänään
Tässä mun blogissa ajan kuluminen hahmottuu helposti, ainakin itselleni. Edellisestä postauksesta on aina vierähtänyt monta kuukautta, vaikka luulen, että ihan äskenhän sen viimeisimmän kirjoitin. Luin taannoin siitä (eli, kun googlasin kyseisen artikkelin, niin se on ilmestynyt 2013), miten ajan kokemus muuttuu elämän eri vaiheissa. Lapsena asioita kokee ensimmäisiä kertoja, jolloin niistä painaa mieleen enemmän muistikuvia. Mitä enemmän työskentelemme tallentaen kokemuksia ja asioita mieleemme, sitä pidempään koemme asioiden kestäneen. Toisaalta samaisessa artikkelissa esitetään syyksi aikäjakson kestoa suhteessa elettyyn elämään. Kun siis vanhemmaksi elettynä yksittäiset ajanjaksot muodostavat suhteellisesti pienemmän osuuden elämästä kuin nuorena, niin se selittäisi myös, miksi ajanjaksot tuntuvat lyhyemmiltä. Itseäni lohduttaa artikkelissa esiin nostettava dopamiini. Dopamiinitaso elimistössämme laskee ikääntyessämme, mutta onneksi sitä voi ainakin ajoittain “purskauttaa” lisäannoksen elimistöön esimerkiksi urheilulla ja itsensä ylittämisellä.
Se, miksi halusin oikeastaan kirjoittaa ajasta, on tietenkin se, että blogin pitkän postausvälin lisäksi aika viilettää ruudun oikealla puolella hurjaa vauhtia. Aina perjantaisin hämmästelen sitä, että on taas perjantai. Mihin se viikko katosi? Oikeastaan koko talvi on yhtäkkiä muuttunut kevääksi. Siinä mielessä olemme mielestäni kuitenkin onnekkaita, että saamme kokea meitä ihmisiä isompaa ajan kulkua vuodenaikojen vaihtuessa. Muutos tekee ajan kulumisen havaittavaksi. Muuten se vain ikään kuin katoaa ja tulee yhtäkkiä jälleen läsnäolevaksi jonkin hetkeen kiinnittävän havainnon kautta.
Tutkimuksessa ja filosofiassa ajalla on monta olemusta ja tarkastelussa olevan ajan olemuksen hahmottamiseksi on luotu erilaisia tarkentavia käsitteitä; esimerkiksi absoluuttinen aika, imaginaariaika ja sosiaalinen aika (https://tulevaisuus.fi/perusteet/aikakasitys-tulevaisuuden-tutkimuksessa/). Sen syvemmälle ajan olemusta pohtimatta minulle on sekä lohdullinen että mittasuhteista muistuttava ajatus, että minun aikani ei ole sama kuin sinun aikasi eikä meidän kellolla mitattava aikamme ole sama kuin aika maapallomme ulkopuolella tai ainakaan länsimaisella keksinnöllä mitata aikaa ei ole jatkuvan muutoksen mittakaavassa ihan hirveästi merkitystä.
Olen vähentänyt somen selaamista, koska se tuntui olevan melkoinen aikavaras. Iältäni alan lähestyä neljääkymppiä ja ehkä kyseessä on lähestyvä keski-iän kriisi, mutta olen päättänyt harjoitella iloitsemaan saamastani ajasta ja keskittymään (eli venyttämään) arkeakin. Tämä on oikeasti vaikeaa, kun on niin pitkään toiminut autopilotilla ja se kytkeytyy hyvin helposti töitä tehdessä ja arkea pyörittäessä päälle. Joskus saan itseni kiinni siitä, että hoksaan vasta myöhemmin minulla olleen kaikki mahdollisuudet lähteä jollekin seikkailulle, mutta toiminnan hetkessä olen ollut joko tosiaan sillä autopilotilla tai elänyt kuuluisassa “sitten, kun” -ajassa tai odottanut “sopivaa hetkeä”. Sitten, kun ja sopivat hetkethän ovat aivan omissa käsissä ja itsen luotavissa.
Luin myös, mutta nyt en yhtään muista, mistä tai edes kirjoittajan nimeä, että jos saisimme koko elämämme rahat kerralla tilillemme, miten käyttäisimme sitä. Sillä sitten, kun rahat loppuisivat, sitä ei tulisi enää lisää. Pohtisimmeko tarkemmin, mitä asioita pidämme arvokkaina ja käyttäisimmekö rahaa keskittyen meille tärkeisiin asioihin? Entä, jos tuo raha olisikin meille annettu aika. Jos tietäisimme, kuinka paljon meillä on aikaa, miten käyttäisimme sitä. Tätäkin ajatusta yritän ajoittain palautella mieleeni, sillä en ole kovin hyvä tekemään valintoja ja sitoutumaan asioihin sen kautta, miten tärkeänä pidän asioita. Sitten usein huomaan kokevani arvojen sopimattomuudesta tai periaatteideni unohtamisesta johtuvaa ahdistusta. Tärkeintä kuitenkin, mitä voimme toisillemme antaa, on aika. Kohtaaminen vaatii aikaa. Siksi en kuitenkaan koe heittäneeni sellaistakaan aikaa hukkaan, missä ajankäytön ohjaimissa on ollut joku muu kuin minä itse.
Mehän muutumme.
Oma itseni eilen,
minä nyt tänään –
kumpi niistä lieneekään
se todellinen minä?
Sasaki Nobutsuna, suomentanut Tuomas Anhava teokseen sateen ääni sillalla