Huijarisyndrooma

Uusi blogi itselle uudella kulmalla saa tällaisen kainuulaisen sielun sisäisen äänen mutisemaan “toenneeko tuota, mitäpä se hyvejjää”. Mietin, mitäpä minä osaisin ulkoilusta tai elämästä kirjoittaa, mitä sanottavaa minulla voisi niistä olla. Olen usein itseni pahin este. 

Vähitellen olen yrittänyt opetella pois tästä tavasta epäillä itseäni. Onnekasta on ollut, että ympärilläni on aina ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet houkutella tai kannustaa mukaan uusiin kokemuksiin siten, että epäilyistä huolimatta en ole jättänyt asioita kokeilematta.

Pois opettelu

Ilmiönä huijarisyndrooma on erityisen tavallista koulutettujen naisten parissa, eli sinänsä olen kaltaisteni kerhossa tämän osalta. Nykyään tiedetään jo, että tunteisiin ja tapoihin voi vaikuttaa paljon tiedostamalla ajatusvääristymiä. Sen ymmärtäminen on ollut lohdullista. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, mistä se johtuu, että juuri koulutetut naiset käyvät itseään epäilevää sisäistä keskustelua. Tapahtuuko meille koulutuksessa jotain joka saa sen aikaan? Jos jollain on tähän vastaus, niin vinkkiä vaan tulemaan!

Vielä vähän nuorempana sitä jotenkin ajatteli, että minuus on kokoelma joitain ominaisuuksia, jotka ehkä vahvuudeltaan vaihtelevat pitkin elämää, mutta ovat suhteellisen pysyviä. Onneksi tähän ikään mennessä on oppinut elämästä jo sen verran, että tapojaan on mahdollista muuttaa merkittävästikin, kun vain tunnistaa, mikä on ajattelu- tai toimintatapa on minkäkin seurasta. 

Lähiaikoina isoin muutos, joka on vaikuttanut tähän, on ollut työ. Vaihdoin markkinoinnin parista järjestökentälle ja olen tilanteessa, että saan oikein luvan kanssa sanoa, kun en aina ymmärrä termejä tai tiedä, miten asioita hoidetaan. Minulle on tullut uudestaan kyselyikä ja tämä on herättänyt uteliaisuuden laajemminkin - mitä kaikkea sitä voisikaan oppia ja kokea, kun kiinnittäisi huomiota niihin hetkiin, kun ei vaikkapa tiedä jotain sanaa tai jäisi itselleen kiinni ajatuksesta “opiskelen tämän jostain”. Opiskelu ja jatkuva tarve kehittyä ja tietää enemmän on varmasti ollut suojautumiskeino huijarisyndroomalle. Olen ajatellut, että epämääräinen levottomuus helpottaa, kun teen itsestäni vähän paremman tavalla tai toisella. Kaikki aika on pitänyt käyttää jollain tapaa “hyödyksi”. Nyt, kun olen saanut nauttia uuden työn luomasta tietämättömyyden autuudesta, ja olen tiedostaen päättänyt, että ainakin ensimmäinen vuosi saa olla perehtymistä itse tehtävään, niin vapaa-aikaa on tullut käytettyä jatkuvan opiskelemisen sijaan myös luonnossa liikkumiseen, itsensä huoltamiseen, läheisiin ja ihan vain hetkistä nautiskeluun. Siedän nykyisin ihan hyvin jopa niitä hetkiä, kun ei tapahdu mitään. 

En enää epäile osaamistani ihan niin usein, kun olen huomannut, että osaan kysyä apua ja keskustelut ihmisten kanssa sekä auttavat eteenpäin varsinaisessa asiassa että rakentavat kumppanuuksia. Huijarisyndrooma on siis helpottanut oikeastaan itsestään, mutta se, mitä aion tästedes vaalia, on se, että en yritäkään päästä epävarmuuden tunteesta eroon opiskelemalla tai jollain tapaa kehittämällä taitojani itsekseni. Sen sijaan, aion kysellä ja keskustella, pitää uteliaisuudesta huolta. Epäonnistumisia on turha pelätä, sillä maailma muuttuu jatkuvasti, ja onnistuminen on kuitenkin usein hyvin paljon itse itselleen rakennettu mittari, ja ulkoisetkin mittarit ovat yhteisöllisesti määriteltyjä - ei kiveen hakattuja - ja niitä voi aina muuttaa. Opiskelu ei tietenkään ole kokonaan pannassa, mutta samalla tavalla kuin minkä tahansa elintapamuutoksen osalta, myös sen suhteen lienee tervettä miettiä, mitkä ovat motiivit ja mitä opiskelemalla haluaa saavuttaa. 

Oodi keskinkertaisuudelle

Edellisen sivustoni mantra oli oodi keskinkertaisuudelle. Ajatus sen taustalla oli se, että markkinoinnissa ei tarvitse aina olla se huomiota herättävin ja luovin, vaan siinä menestyvät ne, jotka jaksavat tehdä markkinointia pitkäjänteisesti. On siis parempi jakaa resursseja mieluummin pitkälle ajalle kuin rutistaa itsestään ja tiimeistä kaikki energia kerran tai pari tehtävään purskaukseen. Ollessani markkinointikuplassa, en osannut ajatella sitä laajemmassa kuvassa, eli näinhän se on oikeastaan muussakin elämässä. Asioita oppii vähitellen ja paremmin jaksaa, kun ei yritä ratkaista kerralla. Sitä paitsi, tieto vanhenee nykyisin melko nopeasti, kun maailma muuttuu niin nopeasti.

Ja siihen, että mitäpä se hyvejjää, niin miksi pitäisi hyvetä mittään? Luonto ja ulkona vietetty aika ei varmasti siitä kulu, että niitä yrittää sanoin ja kuvin kuvata. Asioita voi tehdä, siksi että ne on kivoja ja mieluisia, eikä sillä ole väliä onnistuuko tai “epäonnistuuko” niissä. Elämä on uuden oppimista, ja on parempi tehdä asioita kuin vain istua laiturilla katsomassa kun itseä kiinnostavat asiat lipuvat ohi.