Pastellipäiviä

 

Eräänä päivänä sitä havahtuu siihen, että töistä kotiin ajellessa onkin vielä valoisaa. Nyt ollaan siinä vaiheessa vuotta, että päivä pitenee täällä Lapissa noin tunnin viikossa. Siten eron työmatkoilla huomaa selvästi. Tammikuun kovat pakkaset tarkoittivat kirkkaita päiviä, ja vaikka iltaisin olikin pimeää, tarjosivat päivät mitä erilaisempia väri- ja valomaisemia. Kirkkaat illat ja yöt puolestaan tarkoittivat myös mahdollisuutta nähdä revontulia ja ihastella tähtitaivasta. 

Kovilla pakkasilla tykkylumipuut seisoivat vaaroilla ja jängillä vaimentaen ympäristön äänet. Kuului vain satunnaisia pakkasen napsahduksia tai isompia paukahduksia. Tämä vaihe talvesta on minusta aina ollut sellainen, että aikakin muuttaa muotoaan. Päivisin toimistossa ja koneen ääressä tunnit kuluvat normaalisti, mutta luonnossa minuutit pitenevät ja ylle kaartuvassa taivaassa ja paikoillaan luonnonvoimia vastustavissa puissa on jotain ikiaikaista.

Lumikenkäillessäni huomasin, että vaikka lämpötila pysyi pitkään alle 30-celsiusasteessa, niin ketut ja ilvekset liikkuivat jängillä. Vaaralla seurasin puolestaan kahden hirven jälkiä. Olisikohan olleet emo ja vasa? Aivan pienten kulkijoiden jäljet puuttuivat lumen päältä. Metsäkanalintujen olemassaolon paljastivat kiepit, ja lumeen jääneet siiveniskut. Tällainen topattu ähisijä pitää sen verran kovaa ääntä, että linnuista ehti nähdä pelkästään pyrstösulat, kun ne säntäsivät lumen alta liikkeelle.

Tammikuun ja helmikuun taitteessa pakkanen hellitti. Lämpötilan laskiessa tuulet tiputtivat tykyt aukealta ja aavoilta mailta - ehkä jossain korkeammalla voisi vielä löytyä lumijättiläisiä. Valo ja värit maalaavat kuitenkin maisemasta kuin maisemasta yhä häkellyttävän. Ulkoillessa päässä pyörii usein kysymys: Onko tämä tottakaan?

Minulle liukulumikenkäily on parasta meditaatiota. Kenkien narinassa on jotain rauhoittavaa, ja verkkaisessa liikkeessä tulee katseltua ympärilleen. Totta kai välillä humpsahtaa syvemmälle, kun vielä ei ole kunnon hankikantoa, mutta sykkeen nousu ja polte lihaksissa on mielestäni vain mukava bonus. Kun kiertää aukeaa jänkää, näkee auringonlaskun kultaavan suon toisen reunan keltaisen ja oranssin sävyihin. Toisesta reunasta tilaa valtaa violetista siniseen liukuva pimeys. 

Liukulumikenkäilyn kautta oon myös löytänyt itselleni sellaisen mieluisan liikkumistavan, että se on oikeastaan muuttanut suhtautumistani talveen. Olen aina lumilautaillut ja ulkoillut, mutta nyt oikein kihisen, kun pääsen aloittamaan lumikenkäilykauden. Ja tosiaan - sopivalla innolla höystettynä ei tarvitse edes odottaa niitä kantavia hankia, vaan ne suksenpätkät jaloissa voi kahlata vaikka polvia myöten. 

Viimeisimmällä reissulla suurimman osan matkasta oli jonkinlainen kantava kerros lumen alla. Lämpimämmällä säällä myös pienemmät eläimet olivat nousseet lumen päälle. Ja kun tietää, että tämä tästä vain vielä paranee, olen yksi onnimytty. 

Vaikka kevätpäivän tasaukseen, eli tähtitieteellisen talven päättymiseen, on vielä yli kuukausi, niin en malta olla toivomatta ja toivottamatta aurinkoisia kevätpäiviä!

PS. Mulla on lyhyet OAC liukulumikengät. Ois kiinnostava kuulla kokemuksia ja arvioita myös muista. Mietin nimittäin, hankkisinko oikeat metsäsukset niihin hetkiin, kun hinku jängälle on kova, mutta kantaa vielä liian huonosti noilla lyhyillä lankuilla. Käyppä vinkkaamassa Instagramissa @salliskoi sun suosikki liukulumikengät.

Edellinen
Edellinen

Kasvukipuja

Seuraava
Seuraava

Huijarisyndrooma