Kasvukipuja
Kasvukipuja - varmaan jokaisella oli nuorena niitä ensin fyysisiä kipuja, jotka iltaisin viivyttivät unen tuloa*. Sitten murrosiässä seurasi henkiset tuskat elämän avautuessa horisonttiin. Näitä murrosikään liittyviä mielenmuutoksia ei virallisesti nimitetä kasvukivuiksi, mutta eikö henkinenkin kasvu voi olla välillä vähän tuskaista. Miten aikuiselämän kasvamisesta on tullut self helpiä, hidastamista tai ikäkriisejä, vaikka kasvua ei uuden oppimisen, kehon muutosten ja maailman muutoksiin sopeutumisen osalta voi välttää aikuisenakaan? Erilaiset kokemukset ja eri paikoista saatu tuki ja apu siihen, että pärjää mielen haasteiden kanssa ovat kuitenkin mielestäni äärettömän tärkeitä, mutta jotenkin toivoisin, että ihmiset saisivat myös kasvaa ilman, että meistä tulee jonkin bisneksen kohteita tai ajan ilmiöitä.
*Terveyskirjastossa arvellaan, että kasvukivut liittyisivät enemmän päiväaikaiseen rasitukseen kuin pituuskasvuun
Meissä on niin paljon erilaisia puolia ja erilaiset elämänvaiheet muuttavat meitä välillä huomaamatta ja välillä selvemmin. Kuva on ajalta, kun myin me&i -vaatteita ja sitä myöten toimin usein mallivaatteiden esittelijänä. Oli muuten koronan aikaan melko hupia keksiä kotikutsukonseptille korvaavaa tapaa esitellä tuotteita.
Havahduin “kasvukipuihin”, kun yritän tässä opetella pois huonoista työelämään liittyvistä tavoistani. Toisaalta tämä itselleni aiempaa erilainen näkökulma blogin kirjoittamisessa myös kiinnittää huomiota sisäiseen maailmaan. Kirjoittaminen, olipa se päiväkirja, blogi tai muunlaiset muistiinpanot on tunnetusti yksi tapa jäsentää maailmaa. En enää muista tarkkaan opiskeluaikojen kirjallisuutta, mutta joko niissä tai ehkäpä graduohjaajani totesi, että kirjoittaminen on tapa ajatella.
Aloitin blogini julkaisulla, jossa kerron huijarisyndroomastani. Nyt olen jäänyt itselleni kiinni sisäisestä puheesta, joka toisaalta liittyy myös huijarisyndroomaan, mutta se taitaa olla oikeastaan vielä isompi itse asetettu kapula omiin rattaisiin. Olen harmittelija. Erityisesti väsyneenä.
Harmittelu tai murehtiminen - tuo erikoinen ajatusmalli, jossa jo ennen kuin asioita edes tapahtuu, käy jo mielessään läpi skenaarioita, mitä ikävää voisi tapahtua. Sille on varmasti muitakin nimiä, ja kun kirjoitin tätä, niin huomasin suoran linjan suorittaja-minään, josta varmaan riittäisi pähkäiltävää ihan oman tekstin verran.
Yksi esimerkki harmittelusta on se, että sain pelata koko viime viikonlopun lentopalloa, mikä oli aivan parasta siinä hetkessä. Harmittelin kuitenkin jo tuolloin etukäteen, että seuraavalla työviikolla tunnen turnauksen vaikutukset. Väsymyksen iskiessä töissä yritin muistuttaa itseäni, että jos työ ei salli paria hitaampaa päivää tai tehottomampaa viikkoa, niin eiköhän se vika ole ennemmin työssä kuin itsessä. Tai, jos sallii ja silti harmittaa, niin silloin vika lienee omissa ajatusmalleissa.
Harmittelu ei aina näy ulospäin, sillä yritän keskittyä siihen, etten ankeuta muiden kokemuksia täysin itseni keksimillä ja vain itseäni vaivaavilla pessimistillä näkemyksillä. Itseäni tämä sisäinen puhe on kuitenkin alkanut nyt ärsyttää, kun en oikein tunnista siitä sitä seikkailunhaluista ja vapaana metsässä kasvanutta ihmistä, joka olen ollut ja jollaiseksi olen itseni mieltänyt.
Onneksi monet työt ovat ikävämmän puolen lisäksi vieneet minua seikkailuihin ja uusiin kokemuksiin. Tässä pääsin käymään Korvatunturilla, mikä ei todennäköisesti olisi ihan ensimmäisenä tullut itselle mieleen alkaa järjestelemään, kun olen ruukannut pysytellä alueilla, joilla saa liikkua ilman erityislupia.
Harmittelijana helposti pienennän itseäni. Varautumalla ikäviksi ajateltuihin tilanteisiin, tulen samalla pienentäneeksi ovenrakoa onnistumiselle. Ikään kuin pelkäisin olla täysin avoin mahdollisuudelle, että kaikki menisikin hyvin. Sellainen vaikeuttaa onnistumisesta iloitsemista ja kiitoksen tai kehujen vastaanottamista. Ihan kuin olisi vain hyvää tuuria, että mitään ikävämpää ei tapahtunut. Tavallaan siis laitan tavattoman paljon energiaa ikävien asioiden ennaltaehkäisyyn kuin että käyttäisin sen saman energian onnistumisen maksimointiin. En silti myönnä pelkääväni epäonnistumista, sillä ei kai kukaan epäonnistumista pelkäävä oikeasti suostuisi tekemään hanketyötä tai vaihtavan alaa tällä tavalla.
Tehokkuuden ja hyödyksi olemisen ajatukset ovat vain iskostuneet niin syvälle, että vaatii melkoisesti ajatustyötä ja uusien tapojen opettelua, ettei liu’u tulevaisuuteen kuvittelemaan, mitä huonoiksi koettuja puolia seurauksiin voi liittyä, vaan keskittyisi iloitsemaan hetkestä. Töissä on kaiken lisäksi usein aika turha kuvitella seurauksia, kun itsehän ne kovimmat tavoitteet itselleen asettaa ja muut eivät usein edes huomaa, mistä on saattanut jonkin tehtävän osalta tinkiä. Siitä en kuitenkaan hevillä luovu, että toivon jokaisen kohtaamisen ja kokoontumisen antavan toisille enemmän kuin vievän. Saatan huomata harmittelevani sitä, että en tiedä, onko jostain esityksestä hyötyä toisille. Tällaistakaan ei tarvitsisi etukäteen harmitella, kun työni ei ole kerrasta poikki -työtä, eli minulla todennäköisesti on tilaisuus oppia ja kokeilla uudestaan, jos ensimmäisellä kerralla tuottaakin jonkinlaisen pettymyksen.
Joskus ihminen muuttuu aivan huomaamattaan. Tästäkään kuvasta ei ole lopulta ole kovin pitkä aika. Tuolloin muutama vuosi takaperin olin jatkuvasti tunturissa, ja osa identiteettiäni oli aloitteleva vapaalaskija. Sittemmin tulin sen verran mukavuudenhaluiseksi, että töiden ohella en jaksanut nähdä vaivaa järjestellä laskureissuja. Mikäänhän ei kuitenkaan estä minua jälleen aloittamasta <3.
Toivottavasti en kirjoittamalla ohjaa itseäni vakavamieliseen ja jäykkään suuntaan, vaan ennemminkin päinvastaiseen. Pitkästä aikaa energiaa on riittänyt ymmärtämään ja sisäistämään sitä, että jos kaipaan sitä metsässä vapaana kasvanutta iloista ja pirskahtelevaa tyyppiä, joka nuorempana olin, minun täytyy kasvaa sellaiseksi. En halua nostalgisesti palata menneeseen ja olla juuri se sama tyyppi, mutta haluaisin oppia uudestaan sitä uteliaisuutta ja iloa, jota muistan ihan tavallisissa asioissa tunteneeni. Se ei tietenkään tapahdu itsestään. Hetkissä, joissa harmittelija yrittää ottaa ajatukset haltuun, täytyy tietoisesti tehdä valintoja ja niitä oikeastaan täytyy tehdä myös niiden hetkien ulkopuolella. Metsässä liikkuva iloinen tyyppi ei ole metsässä liikkuva iloinen tyyppi, ellei lähde sinne metsään ja iloitse siitä, että voi tehdä niin. Nämä valinnat eivät ole itsestään selviä, kun on oppinut sellaisia tapoja, että arkisin käyttää helposti kaiken energian töissä ja töiden jälkeen ei riitä virtaa puntaroida valintojaan. Sitä tukeutuu helpoimpiin opittuihin rutiineihin, eli makaa raatona sohvalla. Välillä aktiivisia päätöksiä ja niiden toteuttamista helpompaa on jopa vetäytyä kotitöiden suojiin, vaikka eihän niitä kotitöiden velvollisuuksia aikuisena kukaan muu kyttää kuin itse. (Sivuhuomautus tosin, että lumityöt täällä Lapissa on aika armottomat sen suhteen, että jos lumityöt jättää hoitamatta ajallaan tai kunnolla, niin kohta ei onnistu enää mikään.)
Onneksi olen kuullut itseäni viisaammilta ja lukenut asioita tutkineiden kirjotuksia siitä, että tunnereaktiot seuraavat ajatuksia, eli kun opitut ajatusmallit toimivat niin nopeasti, ettei niitä edes huomaa, ovat ne silti vain ajatuksia ja kiinnittämällä niihin huomiota voi opetella ajattelemaan toisin.
Kasvukivut:
Elämä muuttuu jatkuvasti, eli luulisi olevan ok kipuilla asioiden kanssa myös aikuisiällä ilman että imeytyy ajan ilmiöksi ja alkaa sitä kautta määrittää itseään.
Jos itsellä on jokin ajatus siitä, millaisena haluaisi nähdä itsensä, se ei tapahdu pelkästään ajattelemalla. Valinnat on ajattelun siirtämistä teoksi, ja erityisen tärkeitä niissä hetkissä, joissa olisi helpompi heittää automaattivaihde silmään ja antaa opittujen tapojen ottaa ohjat.
Harmittelukin on ihan ok, mutta jos se vie pois hetkestä, niin ehkä siltä kannattaa viedä pahin terä ajattelemalla asiaa uusiksi.